Samastaminen ja tahallisuus autovakuutuksessa
FINE-001101, Vakuutustapahtuman tahallinen aiheuttaminen. Samastaminen. Autovakuutus.
Vakuutuksenottajan poika A oli kuljettanut vakuutuksenottajan henkilöautoa valtatietä suoralla tieosuudella, kun henkilöauto oli äkillisesti siirtynyt vastaantulevan ajoneuvoyhdistelmän ajokaistalle törmäten vastakkaisesta ajosuunnasta tulleen kuorma-auton etuosaan. A menehtyi liikennevahingossa. Vakuutusyhtiö katsoi, että A oli vakuutettuun samastettavana henkilönä aiheuttanut vahingon tahallisesti.
Vakuutuslautakunta totesi, että samastaminen merkitsee poikkeusta siihen vahinkovakuutuksen periaatteeseen, jonka mukaan kukin vakuutettu on vastuussa vain omasta menettelystään. Koska asiassa oli kyse eri talouksissa asuvista täysi-ikäisistä henkilöistä eikä ajoneuvo ollut yhteisomistuksessa, olisi samastaminen voinut perustua asiassa vain siihen, että ajoneuvo oli ollut vahingon sattuessa A:n kuljetettavana ja vastuulla vakuutetun suostumuksen perusteella. Vaikka kyse oli perheenjäsenistä, asiassa ei ollut esitetty selvitystä nimenomaisesta tai olosuhteisiin perustuvasta muustakaan vakuutuksenottajan suostumuksesta auton käyttämiseen, minkä johdosta samastamisen edellytykset eivät täyttyneet. Tahallisuuden osalta lautakunta totesi, että vakuutusyhtiöllä on vahingon aiheuttamiseen tai takautumisoikeuteensa vedotessaan näyttötaakka korvauksen epäämisen ja takautumisoikeuden perusteesta. Asiakirjaselvityksestä ilmeni, että A oli kaksi viikkoa ennen vahingon sattumista käynyt unettomuuden ja psyykkisten oireiden vuoksi psykiatrisen hoitotiimin vastaanotolla. Käyntikertomuksesta ei kuitenkaan ilmennyt itsetuhoisuuteen tai psykoottisuuteen viittaavia oireita. Lautakunta totesi, että vahingon sattuminen äkillisellä siirtymisellä vastaantulevan ajoneuvoyhdistelmän ajokaistalle vahinkoa edeltäneen normaalin ajon jälkeen viittaa jossakin määrin siihen, että vahinko on voitu aiheuttaa tahallisesti. Nukahtamista tai esimerkiksi ajoneuvon laitteiden tai mobiililaitteen ajon aikana käyttämisestä aiheutunutta ajovirhettä ei kuitenkaan voitu sulkea asiassa täysin pois. Myöskään silminnäkijät eivät olleet tehneet havaintoja esimerkiksi A:n ajoasennosta ennen yhteentörmäyksen sattumista. Lautakunta katsoi, ettei asiassa ollut esitetty riittävää näyttöä siitä, että A olisi aiheuttanut yhteentörmäyksen tahallisesti. Lautakunta suositti vakuutusyhtiötä maksamaan vahingosta vakuutusehtojen mukaisen korvauksen.
Tuliko ambulanssilennon kustannukset korvata matkavakuutuksesta?
VKL 77/16, Oliko vakuutusyhtiöllä velvollisuus suorittaa korvaus ambulanssilennon kustannuksista? Oliko kyseessä matkasairaus vai ennen matkaa olleen sairauden paheneminen?
Vakuutettu A (s. 1939) sairastui lomamatkallaan Espanjassa keuhkokuumeeseen. Hoidosta huolimatta A:n tila heikkeni ja hänet kuljetettiin ambulanssilennolla Suomeen. A menehtyi lentoa seuraavana päivänä. Välittömäksi kuolinsyyksi merkittiin keuhkokuume ja peruskuolinsyyksi pitkäaikainen hapen puutteeseen liittyvä sydänsairaus. Vakuutusyhtiö oli suorittanut korvauksen keuhkokuumeen hoidosta matkakohteessa vakuutusehtojen mukaisena matkasairautena, mutta evännyt korvauksen ambulanssilennosta, jonka se katsoi liittyvän ennen kaikkea A:n sairastamien perussairauksien pahenemiseen.
A:lla oli perussairauksina mm. sydämen vajaatoiminta ja kaksi ohitusleikkausta vaatinut sepelvaltimotauti. Sairaudessa oli ollut edeltävinä vuosina toistuvasti sairaalahoitoja vaatineita pahenemisjaksoja. A:lla oli sairaalasta poistuttaessa diagnoosina sydämen toimintaan liittyvä shokki, jota hengitystieinfektio edisti potilaalla, jolla oli merkittävä aortan ahtauma ja kammion vajaatoiminta sekä ohitusleikkauksella hoidettu sepelvaltimotauti. Hengitystieperäinen shokki oli diagnoosin mukaan hoidettu. Vaikka A:n keuhkokuume oli vakuutusehtojen tarkoittama matkasairaus, ei ambulanssilennon tarve johtunut keuhkokuumeesta, vaan asiassa esitetyn selvityksen mukaan ambulanssilennon tarve johtui nimenomaan A:n sydänsairauden pahenemisesta. Koska vakuutuksesta vakuutusehtojen mukaan suoritettiin korvaus sairaskuljetuksesta vain matkasairauden perusteella, ei vakuutusyhtiöllä ollut korvausvelvollisuutta ambulanssilennon kustannuksista. Lautakunta totesi myös, ettei vakuutusyhtiön ja matkahätäpalvelun sisäistä viestintää voitu pitää asiassa sitovana korvauspäätöksenä. Lautakunta ei suosittanut muutosta asiassa.
Asiakas kaatui pyörätuoliin siirtyessä - korvaus palvelukodin vastuuvakuutuksesta?
VKL 101/16, Asiakkaan kaatuminen pyörätuoliin siirtyessä. Tuliko henkilövahinko korvata palvelukodin vastuuvakuutuksesta? Tuottamus.
A (s.1928) oli säärimurtuman jatkohoidossa B Oy:n ylläpitämässä palvelukodissa. Palvelukodin lähihoitaja oli siirtämässä A:ta sängystä pyörätuoliin siten, että kehotti A:ta nousemaan ylös sängystä käyttäen hyväksi nousutukea. Hoitaja siirsi pyörätuolia lähemmäs, jolloin A istui pyörätuolin reunalle ja putosi lattialle. A:lle aiheutui putoamisessa lonkkamurtuma sekä uusi sääriluun murtuma.
Vahingonkorvausvastuun syntyminen edellyttää vahingonaiheuttajan tahallisuutta tai tuottamusta eli virhettä, huolimattomuutta ja laiminlyöntiä, sekä syy-yhteyttä moitittavan toiminnan ja aiheutuneen vahingon välillä. Puhtaasti tapaturmaiset vahingot jäävät vahingonkärsineen itsensä kannettavaksi. Lautakunta totesi, että asiassa esitettiin osin ristiriitaista selvitystä sen suhteen, mitä A:n ja hoitajan välillä oli keskusteltu välittömästi ennen vahingon sattumista. Ottaen kuitenkin huomioon sen, että riidatonta oli, että vastaavanlaisia siirtymisiä oli ongelmitta tehty ennen vahingon sattumista, lautakunta katsoi ettei hoitajalla ole ollut syytä ryhtyä siirtymistilanteessa aiempaa suurempiin varotoimiin. Lautakunta katsoi osapuolten selvitykset kokonaisuutena huomioon ottaen, että B Oy oli osoittanut toimineensa siirtotilanteessa olosuhteiden edellyttämällä huolellisuudella. Lautakunta katsoi A:n henkilövahingon olleen puhtaasti tapaturmainen, jolloin B Oy:lle ei syntynyt vahingosta korvausvastuuta. Korvausvastuun puuttuessa vahinko ei tullut korvattavaksi B Oy:n vastuuvakuutuksesta. Lautakunta ei suosittanut muutosta asiassa.
Oliko vakuutusehtoja muutettu kotivakuutuksessa?
VKL 134/16, Oliko kotivakuutuksen sopimusehtoja muutettu? Arvoesineen määritelmä.
A:lta anastettiin paljon arvoesineitä, joista vakuutusyhtiö maksoi vakuutusehtojen mukaisen enimmäiskorvausmäärän. Erimielisyys koski sitä, tuliko asiakkaalta anastetut rannekellot lukea arvoesineiden ryhmään vai olivatko ne tavanomaista koti-irtainta. Vakuutusyhtiö oli muuttanut arvoesineiden määrittelemistä koskevaa ehtokohtaa A:n kotivakuutusehdoissa. Vakuutusyhtiö ei ollut ilmoittanut ehtomuutoksesta A:lle, sillä se katsoi, että kyse oli ainoastaan ehtojen selkeyttämisestä, ja että 1.7.2012 alkaen sovellettava ehto vastasi sisällöllisesti 1.5.2010 alkaen sovellettua ehtoa. Aiempien vakuutusehtojen mukaan arvoesineitä olivat korut, jalometalliesineet, turkikset, taide-esineet, taulut, arvotekstiilit ja muut arvoesineet. Vuonna 2012 vakuutusehtoihin oli tehty kaksi muutosta: kellot oli lisätty nimenomaisesti näkyviin arvoesineiksi, ja ehdon alkuun oli lisätty sana ”esimerkiksi” merkitsemään, ettei ehtokohdan luettelo ollut tyhjentävä.
Lautakunta totesi, etteivät ehtokohdat olleet sanamuotojen tasolla saman sisältöisiä. Ehtoihin otettu tekstimuutos, jolla kellot oli nimenomaisesti sisällytetty arvoesineiden luetteloon, oli epäselvyyden poistamisen ohella supistanut asiakkaan mahdollisuutta saada vakuutuskorvausta. Sen vuoksi kyse oli ollut vakuutussopimuslain 19 §:n mukaisesta vakuutusehtojen muuttamisesta. Ehtomuutoksesta ei ollut ilmoitettu asiakkaalle lain edellyttämällä tavalla, joten muutos ei ollut tullut voimaan hänen vakuutuksensa osalta. Vakuutuslautakunta totesi, että vakuutussopimuslain ehtomuutosmekanismin noudattaminen on pakottavaa, vaikka muutos ei sopimuskokonaisuuden tai tyypillisen vakuutusasiakkaan kannalta olisikaan suuri. Yhtiön laiminlyönnin vuoksi asiassa tuli soveltaa 1.5.2010 alkaen voimassa olleita vakuutusehtoja, joiden perusteella lautakunta suositti vakuutusyhtiötä korvaamaan rannekellot.
Maksunsaajan velvollisuus varmistaa maksajan oikeus käyttää korttia
FINE-000793, Maksukortin oikeudeton käyttö. Maksunsaajan huolellisuus. Kortinhaltijan huolimattomuus.
A oli ostanut virolaisessa yökerhossa oluen maksukortillaan. A:n kortilla ja tunnusluvulla oli A:n tunnistamaa ostotapahtumaa seuraavan n. 45 minuutin kuluessa tehty yhteensä 7220 euron arvosta oikeudettomia ostoja.
Pankkilautakunta katsoi asiassa saadun kokonaisselvityksen perusteella todennäköiseksi, että A:n korttia oikeudettomasti käyttäneet olivat saaneet A:n tunnusluvun tietoonsa A:n maksaessa omaa ostostaan. Lautakunnan käsityksen mukaan A:n huomio oli sen jälkeen kiinnitetty toisaalle ja A:n maksukortti oli anastettu. Oikeudettoman käytön jälkeen maksukortti oli palautettu A:lle. Lautakunta kiinnitti erityistä huomiota siihen, että riidanalaiset maksutapahtumat olivat huomattavan suuria ja ne oli tehty hyvin lyhyen ajan sisällä samassa paikassa, jossa asiakas oli ensin itse käyttänyt maksukorttiaan ja jossa hän oli vielä ollut riidanalaisten maksutapahtumien aikaan. Lautakunta katsoi asiassa saadun selvityksen perusteella maksunsaajan tietoisesti osallistuneen kortin oikeudettomaan käyttöön ja olleen siten tietoinen siitä, ettei maksaja ole ollut oikeutettu käyttämään korttia. Maksunsaaja ei ollut varmistunut asianmukaisesti maksajan oikeudesta käyttää korttia, eikä A siten maksupalvelulain 62 §:n 3 momentin mukaisesti vastannut kortin oikeudettomasta käytöstä. Asiassa ei näin ollen ollut tarpeellista arvioida A:n menettelyä pankin korttiehdoissa ja maksupalvelulain 53 §:n 1 momentissa kortinhaltijalle asetettujen huolellisuusvelvoitteiden suhteen. Lautakunta suositti pankkia ottamaan vastatakseen kortin oikeudettomasta käytöstä aiheutuneen vahingon täysimääräisesti.