Tapahtumatiedot

A oli tilannut purjeveneen nosto-, kuljetus- ja laskupalvelun H Oy:ltä. Purjevene oli sovittu laskettavaksi veneveistämön pihalle hallin eteen. Kuljetus oli suoritettu 12.9.2019. H Oy oli pyytänyt alihankkijaansa N Oy:tä nostamaan veneen H Oy:n kuljetusauton kyydistä. Noston yhteydessä nosturin tukijalan alla ollut maa oli pettänyt, nosturi oli kääntynyt vinoon ja purjeveneen köli oli osunut maahan. Vakuutusyhtiö P on korvannut A:lle tämän ottaman vapaaehtoisen vakuutuksen perusteella veneen vaurioita. Korvaussopimuksen yhteydessä A on siirtänyt oikeutensa vahingosta vastuullista kohtaan korvaukset maksaneelle P:lle. P Oy on 17.7.2021 esittänyt H Oy:lle takautumisvaatimuksen. Vakuutusyhtiö Y on H Oy:n kuljetusvakuuttajana antanut asiassa 21.12.2021 päivätyn korvauspäätöksen, jonka mukaan vaatimus kuljetusvahingon maksamisesta on tiekuljetussopimuslain 41 §:n mukaan vanhentunut 13.9.2020, kun vene on toimitettu vastaanottajalle 12.9.2019, eikä korvausta vakuutuksesta siten voida maksaa. P katsoo, että vastuu perustuu tiekuljetussopimuslain ohella kuluttajansuojalakiin, eikä tiekuljetussopimuslain mukaiset vanhentumisajat siten tule sovellettavaksi kuluttajansuojalain mukaisia vastuuperusteita arvioitaessa.

Asiakkaan valitus

H Oy:llä on tiekuljetusvakuutus vakuutusyhtiö Y:ssä. Vakuutusyhtiö Y on kieltäytynyt maksamasta korvauksia H Oy:n tiekuljetusvakuutuksesta, koska se katsoo, että vahingonkärsijän oikeus esittää korvausvaatimus tiekuljetussopimuslain perusteella on vanhentunut. Asiakas katsoo, että vahingonkorvausvaatimus on esitetty kuluttajansuojalain nojalla, jonka mukaan oikeus korvauksiin ei ole vanhentunut.

N Oy:n vastuuvakuutusyhtiö Z on kieltäytynyt käsittelemästä vahinkoa vastuuvakuutuksesta, koska yhtiön näkemyksen mukaan veneen omistajan tilaama kuljetus oli edelleen kesken vahingon sattuessa eikä rahtia ollut vielä luovutettu. Näin ollen korvausvastuu kuuluisi ensisijaisesti rahdinkuljettajalle eli tässä tapauksessa H Oy:lle.

A on kuluttajana sopinut purjeveneensä siirrosta H Oy:n kanssa. H Oy:llä on ollut kuljetus- ja vastuuvakuutukset vakuutusyhtiö Y:ssä. Kuluttajan tekemiä sopimuksia (ml. kuljetussopimusta) sääntelee muun ohella kuluttajansuojalaki. Kuluttajansuojalaki on pakottavaa lainsäädäntöä, eikä sen säädöksistä siten voi poiketa kuluttajan vahingoksi. Kuluttajansuojalain korvausperiaatteena on täyden korvauksen periaate. Kuljetusliikkeen tulee siten korvata se vahinko, joka palvelun suorittamisessa tapahtuneesta virheestä kuluttajan omistamalle esineelle aiheutuu – tässä tapauksessa tavaran korjauskustannukset. Kuluttajansuojalaissa ei ole myöskään erityisiä määräaikoja korvausvaatimuksen esittämisellä nyt käsillä olevan palvelun osalta (kuluttajansuojalain 8 luku – eräät kuluttajapalvelusopimukset).

Vakuutusyhtiö Y perustaa kielteisen korvauspäätöksensä ainoastaan tiekuljetussopimuslakiin ja sen 41 §:n mukaiseen vanhentumisaikaan. Korvauspäätöksessä tiekuljetussopimuslain vanhentumissäännösten todetaan olevan ensisijaisia myös velan vanhentumisesta annetun lain nojalla. Päätöksessä viitataan erityisesti kyseisen lain 2 §:ään, jossa todetaan seuraavasti:

Jos muussa laissa on tästä laista poikkeavia erityissäännöksiä velan vanhentumisajasta tai muusta vanhentumiseen liittyvästä seikasta, noudatetaan niitä tämän lain sijasta. Jos velkoja voi esittää vaatimuksia eri vastuuperusteiden nojalla, erityissäännöksen mukainen vanhentumisaika koskee vain kyseisessä laissa tarkoitetusta perusteesta johtuvaa velkaa.

Velan vanhentumisesta annetussa laissa todetaan selkeästi erityissäännösten poikkeavien vanhentumisaikojen koskevan vain erityissäännöksen mukaisia vastuuperusteita, tässä tapauksessa tiekuljetussopimuslain mukaisia vastuuperusteita. Nyt käsillä olevassa tapauksessa P on kuitenkin esittänyt takautumisvaatimuksen kuluttajansuojalain nojalla. H Oy:n vastuu ei siten perustu yksinomaan tiekuljetussopimuslakiin, vaan myös kuluttajansuojalakiin. Siten tiekuljetussopimuslain mukaiset vanhentumisajat eivät tule sovellettavaksi kuluttajansuojalain mukaisia vastuuperusteita arvioitaessa.

Velan vanhentumisesta annetun lain hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa (HE 187/2002 vp, s. 43) on todettu nimenomaisena esimerkkinä, että

Velkoja voi siten esittää vaatimuksensa suoraan vahingonkorvauslakiin nojaten, vaikka erityislakiin perustuva saatava olisi vanhentunut. Esimerkiksi korvausvaatimus viallisesta tuotteesta aiheutuneesta henkilövahingosta voidaan esittää, vaikka tuotevastuulain 9 §:n mukainen määräaika olisi kulunut umpeen, jos vahingonkorvauslain tuottamusvastuun edellytykset täyttyvät. Yllä olevaa esimerkkiä vastaavasti tässä tapauksessa tiekuljetussopimuslain mukainen vanhentumisaika on voinut kulua umpeen, mutta oikeus korvausksiin voi edelleen olla muiden vastuuperusteiden nojalla, kuten kuluttajasuojalain perusteella.

H Oy on kuluttajansuojalain mukaan vastuussa palvelussaan olleesta virheestä kuluttajan omaisuudelle aiheutuneista vahingoista. Kuluttajansuojalaissa ei ole säädetty sellaisesta vanhentumisajasta, jonka mukaan A olisi tässä tapauksessa menettänyt oikeutensa vaatia korvausta omaisuutensa vahingoittumisesta. A:n oikeudet vahingonkorvauksiin ovat siirtyneet sellaisenaan hänelle vahingot vapaaehtoisesta venevakuutuksesta korvanneelle P:lle.

Kyseisessä tapauksessa osapuolten välillä on ollut suullinen sopimus veneen kuljetuksesta. Tiekuljetussopimuslaki ei tulisi sovellettavaksi ilman osapuolten välistä kuljetussopimusta. Kuljetussopimuksen ehto, vaikkakin laista johtuva, poikkeaa tässä tapauksessa kuluttajan vahingoksi. Tapaukseen soveltuu kaksi pakottavaa lakia. Tällaisessa tilanteessa vahingonkärsinyt voi itse valita kumpaan lakiin korvausvaatimuksensa perustaa.

Velan vanhentumisesta annetun lain 2 §:n osalta P toteaa, että velkojan esittäessä vaatimuksia eri vastuuperusteiden nojalla erityissäännöksen mukainen vanhentumisaika koskee vain kyseisessä laissa tarkoitetusta perusteesta johtuvaa velkaa. Lakia tulee lähtökohtaisesti tulkita sen sanamuodon mukaisesti. Toisin sanoen tiekuljetussopimuslain mukainen vanhentumisaika koskee vain tiekuljetussopimuslain perusteella ajettuja vaatimuksia. Toisin kuin vakuutusyhtiö Y:n asiantuntijalausunnossa esitetään velan vanhentumisesta annetun lain 2 § ei ole rajattu koskevan vain ankaraa vastuuta käsitteleviä tilanteita.

Korkeimman oikeuden ratkaisujen osalta ei tule tehdä laventavia tulkintoja, vaan niitä heikosti velvoittavana oikeuslähteenä voidaan käyttää tulkinta-apuna vastaavissa tapauksissa. Y:n tilaamassa asiantuntijalausunnossa viitatun korkeimman oikeuden ratkaisun (KKO 1985 II 173) osalta on syytä huomata, ettei se liity kuluttajasuhteeseen tai ota muutenkaan kantaa kuluttajansuojalakiin. Viitatussa tapauksessa on ollut kyse yritysten välisestä kuljetussopimuksesta. Siten kyseisen ratkaisun perusteella ei tulisi tehdä tähän tapaukseen liittyen erityisiä tulkintoja.

Selvyyden vuoksi todettakoon, että hovioikeuden ratkaisulla ei ole ennakkopäätösarvoa, vaan hovioikeudet ratkaisevat ainoastaan yksittäistapauksia. Kyseisessä tapauksessa ratkaisu on kaiken lisäksi ollut äänestysratkaisu, missä erimieltä oleva hovioikeuden neuvos on katsonut kuluttajansuojalain säännökset soveltuvaksi.

Y:n vakuutuksenottaja H Oy on kuluttajansuojalain mukaan vastuussa palvelussaan olleesta virheestä kuluttajan omaisuudelle aiheutuneista vahingoista. Kuluttajansuojalaissa ei ole säädetty sellaisesta vanhentumisajasta, jonka mukaan A olisi tässä tapauksessa menettänyt oikeutensa vaatia korvausta omaisuutensa vahingoittumisesta.

P pyytää, että Vakuutuslautakunta tutkii tapauksen ja suosittaa vakuutusyhtiö Y:tä korvaamaan sille ne kustannukset, jotka P on maksanut vapaaehtoisen venevakuutuksen perusteella vakuutuksenottajalleen veneen korjauksen osalta.

Vakuutusyhtiön vastine

Asiassa on kyse siitä, voidaanko P:n esittämä takautumisvaatimus kyseessä olevassa tapauksessa katsoa vanhentuneeksi tiekuljetussopimuslain perusteella vai tulisiko asia käsitellä kuluttajansuojalain nojalla, mihin takautumisvaatimuksessa on viitattu. Lausuntopyynnössä on katsottu, että koska kyseessä on ollut kuluttajan tekemä (kuljetus)sopimus, tulisi asiassa soveltaa pakottavaa kuluttajansuojalakia.

Suomessa rahdinkuljettajan, lähettäjän ja vastaanottajan vastuusta ja velvollisuuksista säädetään tiekuljetussopimuslaissa, joka on pakottavaa lainsäädäntöä. Tiekuljetussopimuslaki soveltuu kaikkiin tiekuljetussopimuksiin. Tiekuljetussopimuslaki on pakottavaa lainsäädäntöä. Laki ei edellytä kuljetussopimukselta kirjallista määrämuotoa. Lausunnonpyytäjän lisälausumassakin on todettu osapuolten välillä olleen suullinen sopimus veneen kuljettamisesta, eli kuljetussopimus. Vaikka vakuutuksenottajana ollut kuluttaja-asiakas ei olisi mieltänyt tekevänsä tiekuljetussopimuslain mukaista kuljetussopimusta, ei se tarkoita, etteikö kyseinen laki kuitenkin soveltuisi. Kuluttajakaan ei voi vain valita mieleistänsä lakia soveltuvaksi. Tiekuljetussopimuslain 2 §:ssä on mainittu ne tilanteet, joihin laki ei sovellu. Tässä tapauksessa ei ole kyse kyseisessä lainkohdassa mainituista tilanteista. Koska tiekuljetussopimuslaki kiistatta soveltuu, sovelletaan tällöin myös lain 41 §:n vanhentumisaikaa koskevaa säännöstä, jonka mukaan tiekuljetussopimuslaissa tarkoitettua kuljetusta koskeva kanne on pantava vireille vuoden kuluessa. Tämä määräaika alkaa kun tavara on vähentynyt tai vahingoittunut tai, jos sen luovutus on viivästynyt, tavaran luovutuspäivänä. Saman pykälän mukaan vanhentunutta saatavaa ei voida saattaa voimaan vastakantein tai kuittausvaatimuksin.

Tiekuljetussopimuslain 41 §:llä poiketaan velan vanhentumisesta annetun lain 4 §:ssä säädetystä yleisestä kolmen vuoden vanhentumisajasta. Velan vanhentumisesta annetun lain 2 §:n mukaan, jos muussa laissa on tästä laista poikkeavia erityissäännöksiä velan vanhentumisajasta tai muusta vanhentumiseen liittyvästä seikasta, noudatetaan niitä tämän lain sijasta.

Vakuutusyhtiö Y katsoo, että tiekuljetussopimuslaki soveltuu myös kuluttajan solmimiin kuljetussopimuksiin. Vakuutusyhtiö on pyytänyt asiassa asiantuntijalausuntoa LKOS Law Office Oy:n kuljetusoikeuteen erikoistuneelta Specialist Partner Oscari Seppälältä, joka antamansa lausunnon mukaan jakaa vakuutusyhtiö Y:n näkemyksen asiaan soveltuvasta lainsäädännöstä. Asiantuntijalausunto sekä hovioikeuden ratkaisu, johon lausunnossa viitataan, on toimitettu Vakuutuslautakunnalle. Vakuutusyhtiö viittaa perusteluinaan edellä mainittuun lausuntoon sekä sen liitteenä olevaan hovioikeuden ratkaisuun (S 95/404).

Lausunnonpyytäjän kanta johtaisi täysin nykykäytännöstä sekä lainsäädännöstä ja sen tarkoituksesta poikkeavaan oikeustilaan, eikä kuljetusyrityksillä käytännössä olisi enää sen jälkeen edellytyksiä tarjota palveluita kuluttaja-asiakkaille.

Korkeimman oikeuden ja hovioikeuden ratkaisujen osalta todettakoon, että kuljetusoikeudellisia asioita käsitellään tuomioistuimissa harvoin, mutta olemassa olevista tapauksista on mahdollista löytää jonkinlaista tulkinta-apua.

Vakuutusyhtiö Y katsoo, että sen antama korvauspäätös on ollut lain ja vakuutusehtojen mukainen.

Ratkaisusuositus

Kysymyksenasettelu

Asiassa on kysymys ensinnäkin siitä, sovelletaanko A:n ja H Oy:n väliseen sopimukseen tiekuljetussopimuslakia vai kuluttajansuojalakia. Asiassa on lisäksi kysymys siitä, onko P:n esittämä takautumisvaatimus vanhentunut.

Sovellettavat lainkohdat ja vakuutusehdot

Vakuutusehdot
6.1 Vahingonkorvaus
Vakuutuksesta korvataan se vahingonkorvaus, jonka vakuutuksenottaja tiekuljetussopimuslain tai CMR-yleissopimuksen mukaan on velvollinen maksamaan.

Lainkohdat
Tiekuljetussopimuslaki 345/1979

1 § Lain soveltamisala

Tätä lakia sovelletaan vastikkeelliseen sopimukseen moottoriajoneuvolla tapahtuvasta tavaran kuljetuksesta Suomessa (kotimainen kuljetus) taikka Suomen ja vieraan valtion välillä tai sellaisten vieraiden valtioiden välillä, joista ainakin toinen on tavaran kansainvälisessä tiekuljetuksessa käytettävästä rahtisopimuksesta tehdyn yleissopimuksen (CMR; SopS 48–50/73) osapuoli (kansainvälinen kuljetus). [ – – ]

[ – – ]

41 § Vanhentuminen

Tässä laissa tarkoitettua kuljetusta koskeva kanne on pantava vireille vuoden kuluessa tai, jos kanteen perusteena on tahallisuus tai törkeä huolimattomuus, kolmen vuoden kuluessa. Tämä määräaika alkaa:

1) kun tavara on vähentynyt tai vahingoittunut tai sen luovutus on viivästynyt, tavaran luovutuspäivänä;

2) kun tavara on kadonnut, kolmenkymmenen päivän kuluttua sovitusta luovutuspäivästä tai, milloin erityistä luovutuspäivää ei ole sovittu, kuudenkymmenen päivän kuluttua siitä, kun rahdinkuljettaja otti tavaran kuljetettavakseen; sekä

3) muussa tapauksessa kolmen kuukauden kuluttua kuljetussopimuksen tekemisestä.

[ – – ]

Asian arviointi

Asiassa on ensin ratkaistava kysymys siitä, sovelletaanko A:n ja H Oy:n väliseen sopimukseen tiekuljetussopimuslakia vai onko sopimukseen mahdollista soveltaa myös kuluttajansuojalakia. Tämän jälkeen asiassa on ratkaistava se, onko korvausvaatimus sovellettavan lain nojalla vanhentunut.

Tiekuljetussopimuslain 1 §:n 1 momentissa säädetään, että kyseistä lakia sovelletaan vastikkeelliseen sopimukseen moottoriajoneuvolla tapahtuvasta tavaran kuljetuksesta Suomessa (kotimainen kuljetus). Lain soveltamisalasäännöksessä lain soveltamista ei ole rajattu sillä perusteella, minkälaisia henkilöitä sopimusosapuolet ovat. Vakuutuslautakunta kiinnittää huomiota myös siihen, että tiekuljetussopimuslaissa on kuluttajia koskevaa erityissääntelyä. Lain 40 a §:n 2 momentissa säädetään kuluttajia koskevasta muistutusajasta. Lautakunnan näkemyksen mukaan tämä viittaa siihen, että lakia kokonaisuudessaan sovelletaan elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisiin kuljetussopimuksiin ja että kuluttajien erityisasema on tarvittaessa laissa huomioitu. Siten on katsottava, että tiekuljetussopimuslaki soveltuu myös sellaiseen kuljetussopimukseen, jossa on sopimusosapuolina elinkeinonharjoittaja ja kuluttaja.

Kuluttajansuojalaissa ei nimenomaisesti säädetä tiekuljetuksista. Tiekuljetuksia ei ole kuitenkaan myöskään rajattu lain soveltamisalan ulkopuolelle. Kuluttajansuojalain 8 luvun säännökset koskevat lain 8 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan vastikkeellisia palveluksia, joita elinkeinonharjoittaja (toimeksisaaja) suorittaa kuluttajalle (tilaaja) ja joiden sisältönä on irtaimeen esineeseen, rakennukseen, muuhun rakennelmaan tai kiinteään omaisuuteen kohdistuva työ tai muu suoritus. Kuluttajansuojalain 8 luvun säännökset soveltuisivat soveltamisalasäännöksen sanamuodon perusteella sinänsä myös kuljetuspalveluihin.  Koska tiekuljetussopimuslaki kuitenkin soveltuu erityislakina elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan väliseen kuljetussopimukseen, kuluttajansuojalain säännökset väistyvät tällaisessa tilanteessa. H Oy:n vastuun sisältö ja vanhentuminen määräytyvät siten tiekuljetussopimuslain mukaan.

Tiekuljetussopimuslain 41 §:n mukaan laissa tarkoitettua kuljetusta koskeva kanne on pantava vireille vuoden kuluessa. Jos tavara on vahingoittunut, tämä vuoden määräaika alkaa kulua tavaran luovutuspäivästä. Mikäli kannetta ei tänä aikana nosteta, vahinkoa kärsinyt menettää oikeutensa vaatia korvausta rahdinkuljettajalta tiekuljetussopimuslain nojalla.

Vaurioitunut vene oli luovutettu vastaanottajalle 12.9.2019. P Oy on 17.7.2021 esittänyt H Oy:lle takautumisvaatimuksen. Vaatimus on esitetty yli vuoden kuluttua siitä, kun vene oli luovutettu. Näin ollen asiassa ei ole pantu kannetta vireille tiekuljetussopimuslain 41 §:n 1 momentin edellyttämässä ajassa, ja vaatimus on siten vanhentunut.

Lopputulos

Vakuutuslautakunta pitää vakuutusyhtiön päätöstä asiassa oikeana eikä suosita siihen muutosta.

Vakuutuslautakunta oli yksimielinen.

VAKUUTUSLAUTAKUNTA

Puheenjohtaja Norros                                                
Sihteeri Luukkonen Yli-Rahnasto

Jäsenet

Haapasaari
Karimäki
Korpiola