Tapahtumatiedot

Kauppakeskuksen laajennustyömaalla aliurakoitsijana toiminut vakuutuksenottaja A Oy oli sopinut H Oy kanssa rakennuskohteen piha-alueen asfaltin poistamistyöstä. H Oy oli tehnyt työtä kaivinkoneella. Veloitusperusteeksi oli sovittu tuntiveloitus toteutuneiden työtuntien mukaan. H Oy:n koneenkuljettaja oli perehdytetty työhön.

Asfaltinpoistotyön yhteydessä 21.4.2011 yhden viemärikaivon kansi oli vahingossa siirtynyt paikoiltaan. Kaivinkoneen kuljettaja oli jonkin ajan kuluttua siirtänyt kannen takaisin. Kauppakeskuksen jätevesiviemärin havaittiin tukkeutuneen 23.4.2011, mistä aiheutui laaja vesivahinko kauppakeskuksen liiketiloihin. Tukkeutumisen syynä olivat viemärikaivoon sen avoinna ollessa pudonneet asfaltinkappaleet. 10.5.2011 päivätyn vahinkomuistion mukaan työmaa-alueella oli ollut sekä käytöstä poistettavia sadevesikaivoja että käyttöön jääviä jätevesiviemärikaivoja. Käyttöön jääviä kaivoja ei ollut merkitty erikseen, mutta niistä oli kerrottu H Oy:n koneen kuljettajalle.

Kauppakeskuksen tiloissa toimineen vahinkoa kärsineen C Oy:n vakuutusyhtiö oli vuonna 2011 maksanut C Oy:lle omaisuusvakuutuksen perusteella korvauksia yhteensä 188 532,31 euroa. Omaisuusvakuutusyhtiö on sittemmin vaatinut C Oy:lle maksamaansa summaa A Oy:ltä vedoten vakuutussopimuslain 75 §:n mukaiseen takautumisoikeuteensa vahingon aiheuttajaa kohtaan.

A Oy on hakenut korvausta vahingosta toiminnan vastuuvakuutuksestaan. Vastuuvakuutusyhtiö on päätöksellään 13.5.2011 kieltäytynyt maksamasta korvausta A Oy:n vastuuvakuutuksesta lausuen, että vahingon oli aiheuttanut itsenäisenä aliurakoitsijana toimineen H Oy:n kuljettaja. A Oy ei ollut syyllistynyt moitittavaan tekoon tai laiminlyöntiin, joten se ei ollut vahingosta korvausvastuussa.

Omaisuusvakuutusyhtiö on vedonnut korkeimman oikeuden julkaistuihin ratkaisuihin KKO:1992:142 ja KKO:2004:53 katsoen H Oy:n toimineen vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla A Oy:n lukuun työntekijään rinnastettavassa asemassa, joten A Oy oli mainitun lainkohdan mukaan korvausvastuussa H Oy:n tuottamuksellaan aiheuttamasta vahingosta. H Oy oli avustanut A Oy:tä urakassa tuntityönä. A Oy:n ja H Oy:n välillä ei ollut urakkasopimusta ja työn laadun ja laajuuden oli ohjeistanut kohteen pääurakoitsija. Oikeuskäytännön mukaan myös vuokratyöntekijän työssään aiheuttamista vahingoista vastasi vastaan ottanut yritys, kuten julkaistuissa ratkaisuissa KKO 1967-II-76 ja KKO:2008:16. Ratkaisevaa oli, kenellä oli ollut tosiasiallinen työnjohto- ja valvontamahdollisuus. Omaisuusvakuutusyhtiön mielestä H Oy oli toiminut A Oy:n ja pääurakoitsijan työnjohdon ja valvonnan alaisena.

Asiakkaan valitus

Omaisuusvakuutusyhtiö on pyytänyt lautakunnan ratkaisusuositusta A Oy:n vastuuvakuutusyhtiön korvausvelvollisuudesta ja vaatinut C Oy:lle maksamansa yhteensä 188 532,31 euron korvaussumman suorittamista A Oy:n vastuuvakuutuksesta.

Aliurakoitsija A Oy oli tilannut H Oy:ltä työkoneen ja kuljettajan avustamaan urakassa, jonka pääurakoitsija oli A Oy:ltä tilannut. Koneesta ja kuljettajasta oli sovittu veloitettavaksi tuntiveloitus toteutuneiden työtuntien perusteella. Urakkasopimusta ei ollut tehty, koska omaisuusvakuutusyhtiön mukaan kyse ei ollut urakasta. Pääurakoitsija oli ohjeistanut asfaltin poistotyön laadun ja laajuuden kuljettajalle, joten työnjohto ja valvonta olivat tilaajan tehtävinä. H Oy:n toimeksianto A Oy:n työssä oli kestänyt noin kolme kuukautta. H Oy:n omistajan lisäksi kohteessa oli työskennellyt H Oy:n työntekijä. H Oy:llä oli kaksi työkonetta. Työnteko oli tapahtunut pääurakoitsijan ja A Oy:n ehdoilla noudattaen niiden antamia määräyksiä työajasta ja -järjestyksestä.

Omaisuusvakuutusyhtiö on vedonnut vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:ään.  Lainsäätäjän tarkoituksena on ollut, että lähtökohtaisesti se, jonka hyväksi ja lukuun työtä suoritetaan ja jolla on mahdollisuus ohjata työskentelyä valvonnallaan ja ohjeillaan tosiasiallisesti tätä määräysvaltaansa käyttäen, myös vastaisi työssä aiheutuneiden vahinkojen seurauksista. Tämä ilmenee lakivaliokunnan mietinnöstä (n:o 5/1974 vp). Lakivaliokunta oli halunnut 1 momenttiin lisättäväksi siinä nyt olevan toisen virkkeen itsenäisistä yrittäjistä. Valiokunta on lausunut, että "säännösehdotuksen tarkoittamien yrittäjien tarkempi määrittäminen jäisi oikeuskäytännön varaan".

Oikeuskäytännön osalta omaisuusvakuutusyhtiö on vedonnut Korkeimman oikeuden julkaistuihin ratkaisuihin KKO:1992:142 ja KKO:2004:53 vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n soveltamisesta. Tässä tapauksessa toimeksiantosuhde oli myös rinnastettavissa vuokratyöntekijän käyttämiseen. Oikeuskäytännön mukaan vuokratyöntekijän työssään aiheuttamasta vahingosta vastasi pääsääntöisesti työntekijän vastaanottanut yritys, jonka hyväksi ja johdon alla työtä suoritettiin. Vakuutusyhtiön mukaan periaate ilmeni hyvin ennen vahingonkorvauslain säätämistä annetusta Korkeimman oikeuden tiedonantoratkaisusta
1967-11-76. Keskeistä oli se, kenellä oli mahdollisuus valvoa ja ohjata työntekijää, mikä ilmeni hyvin julkaistusta ratkaisusta KKO:2008:16.

Omaisuusvakuutusyhtiö on katsonut, että jos tosiasiallinen työnjohto ja työntekijän toiminnan valvonta oli tilaajalla, se vastasi työntekijän aiheuttamista vahingoista vahingonkorvauslain perusteella riippumatta siitä, millaisella yritysmuodolla työntekijä oli toimintaansa harjoittanut. H Oy:n työn laadun ja laajuuden oli ohjeistanut pääasiassa pääurakoitsija. H Oy oli toiminut yksinomaan A Oy:n ja pääurakoitsijan työnjohdon ja valvonnan alaisena eikä H Oy:llä tältä osin ollut itsenäistä harkintavaltaa. H Oy oli työntekijään rinnastettavassa asemassa, jolloin sen toimeksiantaja A Oy oli vahingonkorvauslain nojalla korvausvastuussa C Oy:lle aiheutuneista vahingoista.

Omaisuusvakuutusyhtiö on 25.11.2015 päivätyssä lisäkirjelmässään kertonut selvittäneensä vielä A Oy:n ja H Oy:n välistä toimeksiantosuhdetta sekä H Oy:n työntekijöiden lukumäärää. H Oy:n omistajan kertoman mukaan H Oy oli ennen vahinkoa tehnyt A Oy:lle tuntitöitä säännöllisesti lähes kymmenen vuoden ajan. Noin puolet H Oy:n liikevaihdosta oli muodostunut A Oy:n toimeksiannoista, joten omaisuusvakuutusyhtiön mielestä A Oy:n ja H Oy:n välinen toimeksiantosuhde oli ollut toistaiseksi voimassa olleen työsuhteen kaltainen. H Oy:llä oli tänä aikana ollut satunnaisesti palkattuina kaivinkoneen apumiehiksi yksittäisiä henkilöitä. H Oy:n yhtiömuodoksi oli valittu osakeyhtiö kaivinkoneen suuren arvon vuoksi. H Oy oli saanut toisen kaivinkoneen pari viikkoa ennen vahinkoa, minkä vuoksi toinen henkilö oli palkattu tekemään A Oy:n urakka loppuun. Väite neljästä työntekijästä ei pitänyt paikkaansa.

Vakuutusyhtiön vastine

A Oy:n vastuuvakuutusyhtiö on lausunut 9.5.2014 päivätyssä vastineessaan vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1 momentista, että eduskunnan lakivaliokunnan mietinnössä (5/1974 vp) on kiinnitetty huomiota siihen, että useissa tapauksissa itsenäinen yrittäjä työskentelee työntekijään verrattavassa asemassa. Käsite on todettu hankalasti rajattavaksi, mutta sen määrittely ja lainkohdan soveltaminen vakiintuisivat ennakkoratkaisujen perusteella. Mietinnön mukaan yrittäjän yksi apumies ei vaikuttaisi vastuuseen, mutta jos palveluksessa oli useita henkilöitä, yrittäjää ei voida rinnastaa työntekijään. Vakuutusyhtiön mukaan ei siis ollut lainkaan selvää, mitä lainkohdassa mainitulla itsenäisellä yrittäjällä oli tarkoitettu. Korkein oikeus ei ollut montaa kertaa ottanut kantaa käsitteen määrittelyyn tai lainkohdan soveltamiseen.

Vastuuvakuutusyhtiö on viitannut Saarnilehdon artikkeliin (Defensor Legis no 5/2005, Työnantajan vastuu itsenäisen yrittäjän aiheuttamasta vahingosta, s. 1025), jossa on lausuttu säännöksen soveltamisen olevan rajattua niin, että kaikki itsenäisten yrittäjien kanssa tehdyt sopimuksen eivät johtaneet vahingonkorvauslain 3 luvun 1§ 1 momentin mukaiseen vastuuseen. Toimeksiannon tuli olla pysyvyyden, työn laadun ja muiden olosuhteiden perusteella sellainen, että itsenäinen yrittäjä voitiin samaistaa työntekijään.

Myös säännöksen sanavalintaan oli syytä kiinnittää huomiota. Säännöksessä on käytetty termiä yrittäjä eikä yritys. Saarnilehdon mukaan tämä viittasi siihen, että oli haluttu rajata tietyt yritysmuodot soveltamisalan ulkopuolelle. Käsitteeseen 'yrittäjä' liittyi vahvasti ammattitoiminta, joka on alun perin tarkoittanut luonnollisten henkilöiden harjoittamia ammatteja. 'Yrityksellä' tarkoitettiin laajempaa toimintaa eli liiketoimintaa. 'Yrittäjän' ohella lakiin on otettu sana 'itsenäinen', joka kiistatta luo kuvan organisaatiosta riippumattomasta henkilöstä.

Lisäksi vahingonkorvauslakia säädettäessä voimassa olleen työsopimuslain (320/1970) 1 §:n 1 momentin mukaan työsopimus on määritelty sopimukseksi, jossa toinen osapuoli sitoutui tekemään toiselle työtä tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan. Sanamuoto ei juuri eroa nykyään voimassa olevan työsopimuslain(26.1.2001/55) 1 §:n 1 momentista. Työntekijänä oli siis pidetty luonnollista henkilöä, varsinaista työn suorittajaa. Saarnilehdon mukaan voitiin perustellusti katsoa, ettei vahingonkorvauslain 1 §:n 1 momentti sovellu, jos toimeksianto annettiin yhtiölle.

Tässä tapauksessa urakasta oli sovittu kahden osakeyhtiön välillä. Työn olivat suorittaneet H Oy:n työntekijät H Oy:n puolesta ja lukuun. H Oy:llä oli vahinkoaikaan ollut neljä työntekijää. Lakivaliokunnan mietinnön mukaan tämä olisi jo itsestään ollut riittävä peruste siihen, ettei H Oy:tä voitu rinnastaa työntekijään. Kun toimeksianto annettiin yritykselle tai osakeyhtiölle, lakivaliokunnan asettama lähtökohta siitä, että toimeksiannon saaja itse tai yhdessä yhden toisen henkilön kanssa täytti toimeksiannon, ei toteutunut. Kantaa tuki myös se, etteivät osakeyhtiön osakkaat ole henkilökohtaisesti vastuussa yhtiön velvoitteista, eikä osakasaseman perusteella voida vastata yhtiön korvausvelvollisuudesta. Vahingonkorvauslain 4 luvun 1 §:ää ei voitaisi siten soveltaa.

H Oy ei pystynyt osakeyhtiönä täyttämään toimeksiantoa, eivätkä sen osakkeenomistajat olleet henkilökohtaisesti vastuussa H Oy:n sopimusvelvoitteista, puhumattakaan työntekijöistä, jotka eivät olleet osakasasemassa ja joiden vastuu H Oy:tä kohtaan määräytyi vahingonkorvauslain 4 luvun 1 §:n perusteella.

Henkilöyhtiössä vastuuasetelma oli toisenlainen. Korkein oikeus oli esimerkiksi julkaistussa ratkaisussaan KKO 1979 II 98 katsonut, että kommandiittiyhtiön vastuunalainen yhtiömies oli vastuussa velkojaa kohtaa kommandiittiyhtiön nimissä solmitun vuokrasopimuksen velvoitteista. Vastuu ei perustunut sopimussuhteeseen, vaan yhtiömiehen ja kommandiittiyhtiön väliseen oikeussuhteeseen. Korkein oikeus oli selvästi pitänyt yhtiötä ja sen omistajaa erillisinä henkilöinä. Näin oli syytä tehdä myös nyt käsiteltävässä asiassa.

Vastuuvakuutusyhtiön mielestä omaisuusvakuutusyhtiön viittaama korkeimman oikeuden julkaistu ratkaisu KKO:1992:142 ei vaikuttanut asiaan. Siinä oli kyse itsenäisenä yrittäjänä toimineen luonnollisen henkilön vastuusta, joten vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin soveltuvuus oli selvä. Julkaistussa ratkaisussa KKO:2004:53 korkein oikeus on lausunut, ettei perheyhtiötä voitu samaistaa työntekijään. Työn suorittaja ja vahingon aiheuttaja oli ollut perheyhtiön osakas ja yhtiön sopimussuhde tilaajaan oli kestänyt kuusi vuotta. Vaikka perheyhtiöllä oli laaja vapaus päättää itse urakan suorittamisesta, vapautta rajoitti tilaajan valvonta- ja määräysvalta. Korkein oikeus on perustellut kantaansa lausumalla, että:

Nyt kysymyksessä on perheyhtiö, jonka osakkaita ovat A:n lisäksi hänen vanhempansa ja kaksi veljeään. Niin kuin käräjäoikeuden tuomiosta ilmenee, yhtiön palveluksessa on yhdeksän yhtiön ulkopuolista työntekijää. Yhtiö omistaa useita metsäkoneita ja yhtiön liikevaihto on ollut vuonna 2000 noin 6 miljoonaa markkaa. A, joka itse on ollut työsuhteessa yhtiöön, ei näissä olosuhteissa ole voinut olla vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa ja 4 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetun yrittäjän asemassa työtä tehdessään. Tämän vuoksi ja kun myöskään sanottua yhtiötä ei voida pitää edellä tarkoitettuna yrittäjänä, Metsähallitus ei voi olla työnantajana vastuussa A:n aiheuttamasta vahingosta. Tähän arviointiin ei vaikuta Metsähallituksen ja yhtiön sopimussuhteen pitkäaikaisuus, yhtiön Metsähallitukselta saamat tulot eikä Metsähallituksen valvonta- ja määräysvalta töiden suorittamisessa.

Tilanne oli nyt käsillä olevaan tapaukseen verrattava. Huomiota oli kiinnitettävä yrityksen toiminnan laatuun ja elinkeinoharjoittajan asemaan. Asfaltin kuorintatyön oli suorittanut kaivinkoneen kuljettaja H Oy:n työntekijänä eikä henkilökohtaisesti. Aliurakkasopimus oli tehty nimenomaan A Oy:n ja H Oy:n välillä eikä H Oy:n omistajan kanssa henkilökohtaisesti. Aliurakka oli käsittänyt rajatun työn, jonka H Oy oli ottanut hoitaakseen nimenomaan yhtiönä ja aliurakoitsijana. Aliurakka ei ollut myöskään ajallisesti ulottunut kovin pitkälle. Osapuolten asema ja tausta huomioon ottaen H Oy:n samastaminen työntekijään ei ollut perusteltua. Edellä mainitun Saarnilehdon artikkelin mukaan (s.1028)..."suora vastuun samaistus tulee kysymykseen vain poikkeustapauksissa", ja myös oikeuskirjallisuudessa samastuskynnys oli asetettu korkealle.

Vakuutusyhtiön mukaan oli yleistä, että työn tilaaja tai pääurakoitsija ohjasi ja valvoi aliurakoitsijan työtä. Uuden aliurakoitsijan oli saatava tietoa työn suorittamistavasta ja työmaalla huomioitavista asioista. Pääurakoitsija tyypillisesti koordinoi työt ja pääurakoitsijan johtovelvollisuudet oli kirjattu myös YSE 1998 -ehtoihin. Korkein oikeus ei ollut katsonut, että valvonta- ja määräysvalta oli vastuun kannalta ratkaisevaa, vaan toiminnan laatu ja elinkeinoharjoittajan asema. A Oy:n valvonta- ja määräysvalta ei myöskään voinut olla ratkaiseva peruste vastuun määrittämiselle, koska ilman tietynlaista ohjausta ja valvontaa H Oy ei olisi voinut suorittaa sovittua urakkaa.

Omaisuusvakuutusyhtiön viittaamassa julkaistussa ratkaisussa KKO 2008:16 valvontavastuusta urakoitsija oli suorittanut tilaajalle sähköteknisiä töitä ja pyytänyt käyttöönsä tilaajan autonosturin kuljettajineen. Korkein oikeus katsoi, että työnjohto- ja valvontavastuu olivat kuuluneet urakoitsijalle. Vastaavalla ajattelutavalla päädyttiin nyt käsiteltävässä asiassa siihen, että vastuu oli nimenomaan H Oy:llä. H Oy:n edustaja oli saanut A Oy:ltä ohjeet siitä, mitkä viemärikaivot jäivät käyttöön, ja tieto olisi pitänyt välittää uudelle kuljettajalle.

Siltä osin kuin omaisuusvakuutusyhtiö on katsonut käsiteltävän tapauksen rinnastuvan vuokratyöhön, A Oy:n vastuuvakuutusyhtiö on lausunut, että vuokratyössä työnantaja vuokraa työntekijänsä toisen työnantajan työhön. Vuokratyö eroaa aliurakoinnista siten, että urakassa työn tilaajan ja aliurakoitsijan välillä on sopimussuhde tietyn lopputuloksen aikaansaamisesta. Näin ollen korkeimman oikeuden tiedonantoratkaisulla KKO 1967-11-76 ei ole asiassa merkitystä. H Oy oli suorittanut A Oy:lle tietyn osa-alueen A Oy:n aliurakasta. Työ oli rajattu kaivuuseen ja erityisesti asfaltin kuorintaan ja poistamiseen. Työ oli voitu määrittää ja sen tarkoitus oli ollut tietyn lopputuloksen saavuttaminen. H Oy ei luovuttanut A Oy:lle työntekijää. H Oy:n työosuutta oli hoitanut kaksi eri työntekijää. Tämä tosiseikka puhui myös sen puolesta, että kyseessä oli aliurakka.

H Oy oli työtä suorittaessaan aiheuttanut ulkopuoliselle taholle vahinkoa, josta se oli vastuussa. Vahingonkorvauslain 3 luvun 1 § kattaa tilanteet, jossa itsenäinen yrittäjä on suorittanut toiselle yritykselle työtä. H Oy:tä ei voitu tässä tapauksessa samastaa sellaiseen itsenäiseen yrittäjään taikka työntekijään, josta lainkohdassa on kyse. H Oy oli suorittanut A Oy:lle etukäteen sovittua ja rajattua aliurakkaa. Se oli osakeyhtiö, jonka palveluksessa oli tapahtumahetkellä neljä työntekijää. Näin ollen kyseisen työn suorittaminen ja siitä aiheutunut vahinko olivat H Oy:n vastuulla. Myöskään työn laatu tai urakan ajallinen ulottuvuus eivät tukeneet mainitun lainkohdan soveltamista. Kyse ei ollut pitkäaikaisesta tai moniulotteisesta työstä, joka olisi vaikuttanut H Oy:n asemaan suhteessa A Oy:öön. A Oy:n mahdollinen sopimusperusteinen vastuu ei tullut arvioitavaksi, koska se ei kuulunut vakuutuksen korvauspiiriin. Vastuuvakuutusyhtiö on katsonut, että A Oy ei ollut voimassaolevan oikeuden perusteella korvausvastuussa vahingosta, joten sitä ei korvattu vastuuvakuutuksesta.

Lautakunnan tiedustelun johdosta antamassaan 5.6.2015 päivätyssä lisävastineessa vastuuvakuutusyhtiö on lausunut, että H Oy:n ja A Oy:n välinen urakkasopimus oli tehty suullisesti. Työn laajuudeksi oli sovittu asfaltin poisto tietyltä piha-alueelta. H Oy oli suorittanut työmaalla muitakin erikseen määriteltyjä kaivuutöitä. Urakkasopimukset eivät ole määrämuotoisia ja suullinenkin sopimus oli pätevä. Tuntilaskutusperuste oli rakennustyössä yleinen tapa. A Oy:n ja H Oy:n välillä oli vuonna 2011 ollut epäsäännöllisesti muitakin urakkasopimuksia. Osapuolten tapa oli ollut sopia niistä puhelimitse.  Huomioon oli otettava myös rakennusalan yleinen käytäntö, jonka mukaan urakoitsijat vastasivat omista työntekijöistään ja huolehtivat toimintansa vakuuttamisesta vastuuvakuutuksella.

Vastuuvakuutusyhtiö on lausunut olevan olennaista, että H Oy:n palveluksessa oli vahinkohetkellä ollut neljä työntekijää, kysymyksessä olevan urakan ajankohtana myös muilla työmailla. Työtä oli suorittanut ensin osakas itse, mutta vahinkopäivänä hän oli määrännyt työhön yhden H Oy:n työntekijöistä. Tällainen yritys oli itse vastuussa työntekijöistään ja toiminnastaan. H Oy:llä oli ollut vastuullaan asfaltin poisto ja itsenäinen mahdollisuus valita, kuka työntekijöistä työn suoritti. Kokonsa vuoksi H Oy:tä ei voitu pitää vahingonkorvauslain 3.1 §:n mukaisena itsenäisenä yrittäjänä. Vaikka seikkaperäistä selvitystä urakasta ei ollut saatu, oli selvää, että sillä oli ollut määrätyt rajat eikä kyse ollut pysyvästä toimeksiantosuhteesta. Vahinko oli johtunut suoraan H Oy:n työntekijän virheestä ja työ oli ollut kuljettajan itsenäistä työtä, jota ei erityisesti valvottu.

Vakuutuksenottajan kuuleminen

Vakuutuslautakunta on varannut A Oy:lle puheena olevan vastuuvakuutuksen vakuutuksenottajana tilaisuuden esittää oma kantansa asiaan. A Oy on ilmoittanut lautakunnalle 12.6.2014, ettei sillä ole asiasta lausuttavaa.

Ratkaisusuositus

Kysymyksenasettelu

Asiassa on kysymys siitä, onko vastuuvakuutusyhtiö vastuussa puheena olevasta vahingosta vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaisesti sillä perusteella, että H Oy olisi huomioon ottaen toimeksiantosuhteen pysyvyys, työn laatu ja muut olosuhteet ollut rinnastettava työntekijään.

Sovellettavat lainkohdat ja vakuutusehdot

Sovellettavien 1.5.2005 alkaen voimassa olleiden toiminnan vastuuvakuutuksen vakuutusehtojen kohdan 1.1 mukaan vakuutus korvaa vakuutuskirjassa mainitussa toiminnassa toiselle aiheutetut henkilö- ja esinevahingot, jotka todetaan vakuutuskauden aikana vakuutuksen voimassaoloalueella ja joista vakuutuksenottaja on voimassaolevan oikeuden mukaan korvausvastuussa.

Vakuutusehtojen rajoitusten kohdan 2.1.3 mukaan vakuutus ei korvaa vahinkoa siltä osin kuin korvausvastuu perustuu sopimukseen, takuuseen tai muuhun sitoumukseen, ellei tällaista korvausvastuuta olisi ilman mainittua sitoumusta.

Vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan työnantaja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka työntekijä virheellään tai laiminlyönnillään työssä aiheuttaa. Työnantajana pidetään myös sitä, joka antaa tehtävän sellaiselle itsenäiselle yrittäjälle, joka huomioon ottaen toimeksiantosuhteen pysyvyys, työn laatu ja muut olosuhteet on rinnastettava työntekijään.

Vahingonkorvauslain 4 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan vahingosta, jonka työntekijä työssään virheellään tai laiminlyönnillään aiheuttaa, hän on velvollinen korvaamaan määrän, joka harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon vahingon suuruus, teon laatu, vahingon aiheuttajan asema, vahingon kärsineen tarve sekä muut olosuhteet. Jos työntekijän viaksi jää vain lievä tuottamus, ei vahingonkorvausta ole tuomittava. Laki on sama, jos vahingon aiheuttaa 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettu itsenäinen yrittäjä. Jos oppilaitoksen oppilas aiheuttaa opetukseen liittyvässä työssä vahingon, vastaa hän vahingosta tässä pykälässä säädettyjen perusteiden mukaisesti. Sama koskee hoitolaitoksessa hoidettavana olevan hoitoon liittyvässä työssä tai vangin vankityössä aiheuttaman vahingon korvaamista.

Asian arviointi

C Oy:n omaisuusvakuutusyhtiön ja A Oy:n vastuuvakuutusyhtiön lautakunnalle toimittamien kirjelmien perusteella asianosaisten kesken on riidatonta, että puheena oleva kauppakeskuksen kiinteistölle ja kiinteistöllä vuokralaisena toimineelle C Oy:lle aiheutunut vesivahinko oli johtunut H Oy:n tuottamuksesta.

Ratkaistavaksi oikeuskysymykseksi jääkin, oliko H Oy:tä ollut pidettävä omaisuusvakuutusyhtiön väittämin tavoin suhteessa sille kysymyksessä olleen asfaltinpoistotyön antaneeseen A Oy:öön sellaisena vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettuna itsenäisenä yrittäjänä, joka huomioon ottaen toimeksiantosuhteen pysyvyys, työn laatu ja muut olosuhteet oli rinnastettava A Oy:n työntekijään. Mikäli näin olisi katsottava, A Oy olisi ensisijaisessa vahingonkorvausvastuussa H Oy:n aiheuttamasta vahingosta, ja vahinko kuuluisi A Oy:n vastuuvakuutuksen piiriin.

Lautakunta toteaa, että mainitussa lainkohdassa on sen soveltamiselle asetettu kaksi perusedellytystä: ensiksikin vahingon aiheuttajan on oltava itsenäinen yrittäjä, ja toiseksi toimeksiantosuhteen on laadultaan vastattava lainkohdassa mainittua.

Eduskunnan lakivaliokunnan mietinnössä (5/1974 vp) on ensiksi mainitun edellytyksen osalta lausuttu, että useissa tapauksissa itsenäinen yrittäjä työskentelee täysin työntekijään verrattavassa asemassa. Tällaisina yrittäjinä lakivaliokunta on maininnut erilaiset ammatinharjoittajat, muun muassa autoilijat ja erilaisten työkoneiden omistajat, jotka suorittavat työtä pitkiäkin aikoja saman toimeksiantajan lukuun ja jotka ovat velvollisia noudattamaan toimeksiantajan työaikaa ja -järjestystä koskevia määräyksiä. Mietinnön mukaan säännöksessä tarkoitettujen yrittäjien tarkempi määritteleminen jäisi oikeuskäytännön varaan. Mietinnöstä ilmenee, että myös apulaista käyttävä itsenäinen yrittäjä voisi kuulua säännöksen soveltamispiiriin, mutta ei sen sijaan yrittäjä, jolla on palveluksessaan useita työntekijöitä.

Korkein oikeus on soveltanut sanottua vahingonkorvauslain säännöstä julkaistussa ratkaisussaan KKO:1992:142 ja rinnastanut erään osakeyhtiön toimeksiannosta itsenäisenä kaivinkoneyrittäjänä maansiirtotöitä suorittaneen luonnollisen henkilön toimeksiantajana olleen osakeyhtiön työntekijään. Jukaistussa ratkaisussa KKO:2004:53 korkein oikeus on puolestaan katsonut, ettei säännöstä voitu soveltaa osayhtiönä toimineeseen perheyritykseen, jolla oli palveluksessaan yhdeksän yhtiön ulkopuolista työntekijää ja joka omisti useita metsäkoneita.

Lautakunta katsoo, että edellä mainituissa eduskunnan lakivaliokunnan mietinnössä ja korkeimman oikeuden ratkaisuissa lausutun perusteella puheena olevassa lainkohdassa tarkoitettuina itsenäisinä yrittäjinä olisi pidettävä ennen muuta ammatinharjoittajina ja omistajakuljettajina toimivia luonnollisia henkilöitä. Sitä vastoin, mitä laajamuotoisempaa yritystoiminta on, sitä vaikeampaa yritystä on rinnastaa lainkohdassa mainituin tavoin toimeksiantajan työntekijään. Kysymys on vahingonkorvausvelvollisuutta koskevasta poikkeussäännöstä, jonka soveltaminen edellyttää painavia perusteita.

Tässä tapauksessa A Oy on sopinut kysymyksessä olleesta asfaltinpoistotyöstä osakeyhtiömuodossa toimineen H Oy:n kanssa. H Oy:llä on asiakirjatietojen perusteella ollut vahinkoaikaan käytössään kaksi työkonetta.  H Oy on toiminnassaan käyttänyt palkattuja työntekijöitä, kuten vahinkohetkellä työskennellyttä kaivinkoneen kuljettajaa.

Lainkohdan muina soveltamisedellytyksinä ovat toimeksiantosuhteen pysyvyys, työn laatu ja muut olosuhteet. Yrittäjän työntekijään rinnastettavaa asemaa puoltaisivat näin ollen muiden muassa toimeksiannon pitkäkestoisuus, toimeksiantajan määräys- ja valvontavalta työtehtävän suorittamistavasta sekä yrittäjän henkilökohtaisen työpanoksen olennainen osuus työn tuloksen saavuttamisessa.

Lautakunnalle toimitetuista asiakirjoista ilmenee, että asfaltinpoistotyötä koskeneen toimeksiannon kestoaika oli ollut noin kolme kuukautta. Työ oli ollut osa A Oy:n työmaalla suorittamaa aliurakkaa. A Oy:n 3.5.2011 ja 11.1.2012 päivätyistä sähköposteista ilmenee, että H Oy:llä oli ollut samaan aikaan myös muita toimeksiantoja. H Oy:n edustajan kertoman mukaan A Oy:n eri työmaita koskeneet toimeksiannot olivat vahinkoa edeltäneinä vuosina vastanneet noin puolta H Oy:n liikevaihdosta. Asiakirjoissa on mainittu, että pääurakoitsijan ja A Oy:n edustajat olivat perehdyttäneet H Oy:n omistajan ja myöhemmin hänen tilalleen tulleen kuljettajan työhön. Asiakirjoista ei kuitenkaan ilmene, että työalueen osoittamisen lisäksi H Oy:n työtä olisi sen kestäessä pääurakoitsijan tai A Oy:n toimesta seurattu tai että H Oy:n olisi edellytetty suorittaneen työn jollakin pääurakoitsijan tai A Oy:n erikseen valvomalla tavalla.

Selostamillaan perusteilla lautakunta katsoo, ettei H Oy:tä yritysmuotonsa ja yhtiön toiminnan laajuudesta käytettävissä olevien tietojen perusteella voida pitää vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettuna itsenäisenä yrittäjänä. Muutoinkaan H Oy:n aseman sen suorittaessa kysymyksessä ollutta asfaltinpoistotyötä ei ole selvitetty olleen A Oy:n työntekijään rinnastettava. Selvitystä siitä, että asiassa olisi ollut kyse omaisuusvakuutusyhtiön väittämästä vuokratyöntekijän käyttämisestä, ei myöskään ole lautakunnalle esitetty.

Näin ollen lautakunta katsoo, ettei A Oy ole vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla vastuussa siitä vahingosta, jonka H Oy oli aiheuttanut muun muassa C Oy:lle A Oy:ltä saamaansa toimeksiantoa täyttäessään. Tämän vuoksi ja kun A Oy:n vastuuvakuutus on vakuutussopimuksen ehtojen mukaan kattanut vain sen vahingonkorvausvastuun, joka A Oy:llä on voimassaolevan oikeuden mukaan asiassa ollut, ei vastuuvakuutusyhtiöllä ole asiassa korvausvelvollisuutta.

Lopputulos

Vakuutuslautakunta pitää vastuuvakuutusyhtiön kielteistä päätöstä asianmukaisena.

Vakuutuslautakunta oli yksimielinen.

VAKUUTUSLAUTAKUNTA

Puheenjohtaja Raulos

Sihteeri Isokoski

Jäsenet:

Löppönen

Makkula

Nyyssölä

Sarpakunnas