Tapahtumatiedot
Rahoitusliikkeen omistama auto oli palanut 26.4.2012. Auton haltijaksi oli merkitty ajoneuvorekisteriin ja vakuutuksenottajaksi vapaaehtoiseen autovakuutukseen A. Auto oli ollut ensin vakuutettuna vakuutusyhtiö B:ssä, josta vakuutus oli siirretty 6.10.2009 alkaen vakuutusyhtiö C:hen. Autovakuutuksen vakuutusyhtiö C:hen oli tehnyt A. Asiakirjojen mukaan autoa oli käyttänyt pääasiallisesti A:n poika D, joka oli asunut eri osoitteessa kuin A.
Korvauksia auton palovahingosta haettiin vakuutusyhtiö C:n vapaaehtoisesta autovakuutuksesta.
Vakuutusyhtiö C:n päätökset 25.2.2013 ja 7.6.2013
Vahinkoilmoituksen mukaan auto oli palanut D:n kotipihalla 26.4.2012. Selvitysten mukaan ajoneuvon todellinen haltija ja käyttäjä oli D, joka luottotietojensa vuoksi ei olisi saanut rahoitussopimusta halutunlaisena. Lisäksi luottotiedot ja –häiriöt olisivat estäneet vapaaehtoisen autovakuutuksen myöntämisen. Koska vakuutusyhtiölle ei ollut annettu oikeita tietoja ajoneuvon todellisesta haltijasta, ei vapaaehtoinen autovakuutus ollut tullut voimaan vakuutusyhtiötä sitovasti. Vakuutusyhtiö ei suorittanut korvausta vahingosta.
Valitus
Palanut auto oli pääsiassa A:n pojan D:n käytössä, joka ajoi työmatkat autolla päivittäin. Hän asui tiettömien taipaleiden takana, jonne eivät yleiset kulkuneuvot kulkeneet ja hän tarvitsi jatkuvasti auton käyttöönsä. Kun auto ostettiin, D oli mukana ja myyjä oli kysellyt, kumpi autoa ajoi ja myyjälle oli vastattu, että auto tuli D:n käyttöön. Auto vakuutettiin tuolloin vakuutusyhtiö B:ssä, josta vakuutukset myöhemmin siirrettiin vakuutusyhtiö C:hen. Auton palamisen jälkeen A:ta kuulusteltiin törkeän petoksen yrityksestä. Myöhemmin poliisi totesi A:n syyttömäksi. Tämän jälkeen alkoi syyttäminen väärän haltijan hallussapidosta. Vakuutusyhtiö C tiesi, kuka autolla pääasiassa ajoi, koska vakuutusyhtiöön oli pari kertaa ilmoitettu pienistä kolarivahingoista. Vakuutusyhtiö C oli antanut kertakorvauspäätöksen eräästä vahingosta.
Vakuutusyhtiön vastine
Vakuutusyhtiö C katsoo, ettei se ole sidottu vakuutussopimukseen eikä ole velvollinen maksamaan vaadittuja korvauksia. Auton todellinen haltija ja käyttäjä on ollut A:n toisella paikkakunnalla asuva poika D, joka ei luottotietojensa perusteella olisi saanut rahoitussopimusta eikä vapaaehtoista autovakuutusta.
Vaikka ensimmäisellä vakuutusyhtiöllä olisi ollut tieto ajoneuvon todellisesta käyttäjästä, ei voida katsoa, että toisella vakuutusyhtiöllä eli C:llä olisi ollut tätä tietoa. Vakuutusyhtiö C:llä on ollut oikeus luottaa siihen, että Trafin rekisterissä olevat tiedot ovat oikeat. On kestämätöntä, jos vakuutusten myyntitilanteessa tietoihin ei voi luottaa, vaan asiakkaalta olisi erikseen kysyttävä ja jopa vaadittava allekirjoitettua vakuutta siitä, että tiedot ovat varmasti oikeat.
Aiempien vahinkojen osalta vakuutusyhtiö C on viitannut, että tuolloin vakuutusyhtiö C:lle annettiin ymmärtää, että auto oli vain väliaikaisesti lainassa poika D:llä. Kun tuota vahinkokäsittelyä ei jatkettu, ei vakuutusyhtiö C jatkanut asian selvittelyä. Vakuutusyhtiö C:llä ei täten ole ollut muuta tosiasiallista tietoa käyttäjästä, kuin mitä sille on alun perin ilmoitettu ja mikä tieto on Trafista löydettävissä.
Sopimuskumppanin tietäminen on olennainen tieto vakuutuksenantajan vastuun arvioimisen kannalta, sillä vapaaehtoisten vakuutusten myöntämisessä ei ole sopimuspakkoa. Vakuutusriskiä arvioitaessa on merkitystä sillä, kenet merkitään auton omistajaksi ja/tai haltijaksi. Hyvän vakuutustavan periaatteiden mukaan vakuutuksenantaja saa luottaa asiakkaan antamiin tietoihin. Hyvään vakuutustapaan kuuluu myös helppo vakuutusprosessi. Olisi kestämätöntä, jos ajoneuvojen osalta vakuutuksenantaja ei saisi luottaa virallisen rekisterin tietoihin, vaan sen olisi tämän tiedon lisäksi erikseen varmistettava auton muut käyttäjät. Tämä tieto horjuttaisi Trafin tietojen luotettavuusolettamaa ja hidastaisi vakuuttamisprosessia.
Jos vakuutuksenottaja vakuutussopimusta tehdessään on vilpillisesti antanut vääriä tietoja omistajasta tai haltijasta, ei vakuutussopimus sido vakuutuksenantajaa. Tämä periaate tulee korkeimman oikeuden tuomiosta KKO 2006:79. Korkeimman oikeuden tuomiossa KKO 2012:41 on taas arvioitu rekisterimerkinnän merkitystä. Suomen kansalainen ei voi vedota siihen, että se on tietämätön Suomen voimassa olevista säännöksistä antaessaan esimerkiksi viranomaisen rekisteriin tietoja, jotka eivät vastaa totuutta.
Vakuutusyhtiö katsoo, ettei sille ole vakuutusta myönnettäessä annettu oikeita ja olennaisia tietoja sen vastuun arvioimiseksi eikä korvausta vahingosta tule maksaa.
Vakuutuslautakunnan ratkaisusuositus
Lainsäädäntö
Vakuutussopimuslain 22 §:n mukaan vakuutuksenottajan ja vakuutetun tulee ennen vakuutuksen myöntämistä antaa oikeat ja täydelliset vastaukset vakuutuksenantajan esittämiin kysymyksiin, joilla voi olla merkitystä vakuutuksenantajan vastuun arvioimisen kannalta. Vakuutuksenottaja ja vakuutetun tulee lisäksi vakuutuskauden aikana ilman aiheetonta viivytystä oikaista vakuutuksenantajalle antamansa, vääriksi tai puutteellisiksi havaitsemansa tiedot.
Lain 23 §:n 1 momentin mukaan, jos vakuutuksenottaja tai vakuutettu on vahinkovakuutuksessa täyttäessään 22 §:ssä säädettyä velvollisuuttaan menetellyt vilpillisesti, vakuutussopimus ei sido vakuutuksenantajaa. Vakuutuksenantajalla on oikeus pitää suoritetut vakuutusmaksut, vaikka vakuutus raukeaisi.
Ratkaisu
Vakuutuslautakunta toteaa, että vakuutuksenottajan ja vakuutetun tiedonantovelvollisuus tarkoittaa velvollisuutta vastata oikein niihin kysymyksiin, jotka vakuutuksenantaja vakuutusta haettaessa esittää. Vakuutussopimuslain säännösten perusteena vakuutuksenottajapuolella ei ole oma-aloitteista tiedonantovelvollisuutta, vaan tiedonantovelvollisuus koskee vakuutuksenantajan esittämiä kysymyksiä.
Vakuutuksenottajapuolen tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnissä on kysymys vakuutusyhtiön vastuuta rajoittavasta tai sen poistavasta seikasta. Vakuutusyhtiöllä on näin näyttövelvollisuus sen saamista virheellisistä tiedoista. Tämä merkitsee sitä, että riitatilanteessa vakuutusyhtiön tulee selvittää, mitä vakuutuksenhakijalta on kysytty ja minkälaisen vastauksen hakija on antanut vakuutusyhtiön kysymyksiin.
Tässä tapauksessa A on ollut auton osamaksuostaja ja rekisteriin merkitty haltija. Osapuolten mukaan auton on omistanut rahoitusyhtiö. Vakuutuskirjaan on vakuutuksenottajaksi merkitty A. Vapaaehtoinen autovakuutus on tehty 6.10.2009 päivätyn vakuutustarjouksen perusteella. Vakuutustarjoukseen ei ole merkitty ajoneuvon haltijaa. Vakuutuslautakunnalle ei ole esitetty kyseessä olevan vakuutuksen vakuutushakemusta. Vakuutusyhtiö on itse ilmoittanut vastineessaan, että sillä on ollut oikeus luottaa ajoneuvorekisterin ajoneuvon haltijatietoihin. Vakuutusyhtiö ei ole edes väittänyt, että se olisi kysynyt vakuutusta tehtäessä vakuutuksenottajalta ajoneuvon haltijatietoja.
Ajoneuvorekisterin ajoneuvojen haltijatietoja ei ole merkitty rekisteriin vakuutusyhtiön vakuuttamistilanteita varten, eivätkä ajoneuvon rekisteritiedot poista vakuutusyhtiöltä velvollisuutta kysyä vakuutuksenottajalta vakuutussopimuslain 22 §:n mukaisia tietoja vakuutusta otettaessa. Kun vakuutusyhtiö ei ole kysynyt vakuutuksenottajalta tietoja auton haltijalta, ei vakuutuksenottaja ole laiminlyönyt tiedonantovelvollisuuttaan auton haltijasta ennen vakuutuksen myöntämistä. Vakuutussopimus sitoo täten vakuutusyhtiötä.
Vakuutuslautakunta kehottaa vakuutusyhtiötä käsittelemään auton palovahinkoasian uudelleen. Koska asia on tältä osin kesken osapuolten välillä, Vakuutuslautakunta ei ota kantaa tässä ratkaisusuosituksessa vahingon korvattavuuteen.
Tämän ratkaisusuosituksen antamiseen osallistuivat yksimielisesti puheenjohtaja Melander sekä jäsenet Laapotti, Sario, Uimonen ja Vaitomaa. Sihteerinä toimi Snellman.
VAKUUTUSLAUTAKUNTA