Vakuutuksenottajan vuonna 1984 rakennetun yksikerroksisen omakotitalon saunaosaston lattialämmityskaapeli rikkoutui vuonna 2004, minkä epäiltiin johtuneen rakenteissa olevasta kosteudesta. Saunaosastossa ilmeni myös hajuhaittoja. Kun saunaosaston alapohja avattiin, todettiin alapohjalaatalla kosteutta.

 

Kosteusmittaustutkimuksessa todettiin muun muassa, että pesuhuoneen lattiakaivon korokerengas oli epäkeskeisesti kaivoon nähden. Tutkimuksesta laaditun tarkastuspöytäkirjan mukaan korokerenkaan poistamisen jälkeen havaittiin, että tiivisterengas oli asennusvaiheessa jäänyt kaivon tiivistyspinnan yläpuolelle, ja korokerenkaan sekä kaivon tiivistyspinnoista voi päätellä liittymästä jossakin vaiheessa nousseen kosteutta. Pesuhuoneen suihkunurkassa ilmeni autovajan vastaisen seinän alapuussa jälkiä, jotka viittasivat pitkäaikaiseen kosteusrasitukseen. Kyseinen seinä oli avattu 1991, jolloin pintalaatta oli autovajan puolelta avattu noin puolen metrin leveydeltä. Autovajan puolella ei tuolloin ollut ilmennyt merkkejä rakenteiden pilaantumisesta tai silmämääräisestä kosteudesta. Tarkastuspöytäkirjan mukaan alapohjalaatassa ilmenneet mustumat viittaisivat sen aiheuttaneen kosteuden tulleen suihkunurkasta päin vuonna 1988 sattuneen rakenteiden kastumisen yhteydessä. Alalaatalla ollut muovi oli nostettu seinälle, joten vesi oli päässyt virtaamaan muovin alla laatan kallistuksia myöten. Koska myös alapohjasora oli paikoitellen selvästi märkää, oli pöytäkirjan mukaan ilmeistä, että kosteutta oli jossakin määrin päässyt myöhemminkin rakenteisiin, esim. käytön yhteydessä lattiakaivon ja korokerenkaan välistä. Edelleen pöytäkirjassa todettiin, että rakennuksen korkeusasema oli matala ja sadevedet imeytetään syöksyjen alta maaperään. Ulkopuolelta tulleen kosteuden osuus rakenteiden kostumisessa ei kuitenkaan ollut ilmeinen, koska vauriot olivat keskellä rakennusta.

Vakuutuksenottaja haki korvausta vahingosta kotivakuutuksestaan.

 

 

Vakuutusyhtiö korvasi tarkastuskustannukset, mutta ei itse vuotovahinkoa. Vakuutusyhtiön ratkaisun mukaan kiinteistön vauriot olivat aiheutuneet vuonna 1988 sattuneen käyttövesiputken rikkoutumisen seurauksena, minkä lisäksi rakenteissa oleva kosteus oli lattiakaivon ja korokerenkaan liitoksesta päässeen veden aiheuttamaa. Vuonna 1988 sattuneen vahingon osalta kyseessä oli yli 10 vuotta vanha tapahtuma, ja lattiakaivon vuodon osalta rakennusvirhe. Tämän perusteella vakuutusyhtiö ei korvannut vahinkoa.

 

 

Vakuutuksenottaja toteaa, että kun kiinteistöä rakennettiin, viemäröintityöt teki rekisteröity urakoitsija ja silloisen voimassa olevan käytännön mukaan. Päätelmät lattiakaivon epäkeskeisyydestä ja tiivisteen puuttumisesta perustuvat kaivosta otettuihin kuviin, jotka on otettu vasta lattian auki piikkaamisen jälkeen. Siten ei voida varmuudella todeta, että kyseessä olisi ollut rakennusvirhe. Hän ymmärtäisi vanhentumiselle asetetun 10 vuoden aikarajan, jos vaurio olisi ollut näkyvässä paikassa. Tässä tapauksessa vahinkoa ei kuitenkaan ole voinut havaita. Vuonna 1991 ei myöskään edellytetty, että vaurioita olisi pitänyt tuolloin selvittää enemmän. Vakuutusyhtiö on kuitenkin myöntänyt vaurion olevan seurausta vuonna 1988 tapahtuneesta vesivahingosta.

 

 

Vuonna 1988 voimassa olleen vakuutussopimuslain 29 §:n mukaan oikeus vaatia vakuutuskorvausta vanhenee viimeistään 10 vuoden kuluessa saamisen erääntymisestä. Tämän määräajan on oikeuskäytännössä katsottu alkaneen vakuutustapahtuman sattumisesta. Siltä osin kuin kyse on vuonna 1988 sattuneen käyttövesiputken rikkoutumisen aiheuttamasta vuotovahingosta, ei korvausvaatimusta ole esitetty lain vaatimassa 10 vuoden määräajassa. Tältä osin oikeus vakuutuskorvaukseen on menetetty. Siltä osin kuin kysymys on siitä, että kosteutta on päässyt lattiarakenteeseen lattiakaivon ja korokerenkaan välistä, on kyseessä rakennusvirhe, eikä tällaista vahinkoa korvata ehtokohdan 6.4 perusteella.

 

 

Ennen 1.7.1995 voimassa olleen vakuutussopimuslain (132/1933) 29 §:ssä on säädetty seuraavasti: ”Jos se, jolla on vakuutussopimukseen perustuva saaminen, ei ole laillisesti hakenut sitä kolmen vuoden kuluessa siitä, kun hän sai tietää, että saaminen oli käynyt maksettavaksi, ja viimeistään 10 vuoden kuluessa saamisen erääntymisestä, olkoon oikeutensa menettänyt”.

 

1.7.1995 alkaen sovellettavan vakuutussopimuslain (543/1994) 73 §:n mukaan vakuutussopimukseen perustuva korvausvaatimus on esitettävä vakuutuksenantajalle vuoden kuluessa siitä, kun korvauksen hakija on saanut tietää mahdollisuudestaan saada korvausta ja joka tapauksessa 10 vuoden kuluessa vakuutustapahtuman sattumisesta. Korvausvaatimuksen esittämiseen rinnastetaan ilmoituksen tekeminen vakuutustapahtumasta. Jos korvaushakemusta ei esitetä säädetyssä ajassa, korvauksen hakija menettää oikeutensa korvaukseen.

 

Edellä mainittuja säännöksiä vastaava vakuutusehto on sisällytetty vakuutuksen yleisten sopimusehtojen 9.2 –kohtaan.

Kotivakuutusehtojen 1.1 –kohdan mukaan ykköstason vakuutuksesta korvataan vahingot, jotka ovat aiheutuneet äkillisesti ja samalla ennalta arvaamatta sattuneesta tapahtumasta. Tyypillisiä korvattavia vahinkoja ovat palovahingot, johtoverkon ja kulutuslaitteen rikkoutumisen aiheuttamat vuotovahingot, sähkölaitevahingot, murrot, varkaudet ja särkymiset. Vakuutusehtojen 6.4 ‑kohdan mukaan vakuutuksesta ei kuitenkaan korvata vahinkoa, joka on aiheutunut muun muassa suunnittelu-, asennus-, käsittely- tai työvirheestä tai rakenne-, valmistus- tai aineviasta, rakennusvirheestä tai perustamisvirheestä. Vakuutuksesta ei korvata esimerkiksi vahinkoja, joissa vesi on päässyt rakenteeseen lattiakaivon ja rakenteiden liittymiskohdista tai läpäissyt vesieristeen tai vesieriste on puuttunut kokonaan taikka vesi on läpäissyt vesikaton.

Vakuutuksenottajan omakotitalossa on vuonna 1988 sattunut putkistovuoto varastossa autovajan päässä, jolloin muutama kuutiometri vettä oli päässyt rakenteisiin ja osittain myös niiden ulkopuolelle läpivientien kautta. Vuonna 2004 todettujen kosteusvaurioiden tarkastuksesta laaditun pöytäkirjan mukaan alapohjalaatassa ilmenneet mustumat viittaisivat sen aiheuttaneen kosteuden tulleen suihkunurkasta päin, joten sen syynä olisi vuonna 1988 sattunut vuotovahinko. Tarkastuspöytäkirjan mukaan kosteutta on täytynyt päästä rakenteisiin myöhemminkin esimerkiksi lattiakaivon ja korokerenkaan välistä, koska ei ole todennäköistä, että vuonna 1988 vuotanut vesi olisi säilynyt alalaatalla olleen muovin päällä. Lisäksi alalaatassa on ilmennyt kohonnutta kosteutta muuallakin kuin mustuneella alueella. Tarkastuksen yhteydessä todettiin, että auki piikatun lattian lattiakaivon korokerengas oli epäkeskeisesti eikä tiivistysrengas ollut paikoillaan. Korokerenkaan ja lattiakaivon tiivistyspinnoissa oli vuotoveden mukanaan tuomia epäpuhtauksia, mikä lautakunnan mielestä tukee sitä olettamusta, että lattiakaivossa on ollut rakennusvirhe jo ennen lattian auki piikkaamista.

 

Käytettävissään olleen selvityksen perusteella ei lautakunnan mielestä voi täysin varmasti arvioida sitä, mikä on lattiakaivon puutteellisen tiivistämisen ja toisaalta vuonna 1988 tapahtuneen vesivahingon osuus nyt todettuihin kosteusvahinkoihin. Voimassa olevan oikeuden mukaan vakuutuksenottaja on velvollinen osoittamaan, että kyseessä on vakuutusehtojen mukaan korvattava vahinko. Riippumatta siitä, kuinka suuri osa nyt todetusta vahingosta johtuu vuoden 1988 vuodosta, siitä oli joka tapauksessa kulunut yli 10 vuotta silloin, kun nyt kyseessä olevat vauriot todettiin. Vanhan ja uuden vakuutussopimuslain mukainen 10 vuoden vanhentumisaika on siten kulunut umpeen siihen mennessä, kun vakuutuksenottaja haki korvausta vahingosta. Lautakunnan käytettävissä olleesta selvityksestä ei myöskään käy ilmi, että vakuutusyhtiön menettely vuonna 1988 tapahtuneen vuotovahingon korjaustyön suhteen olisi ollut siten määräävää, että vakuutusyhtiölle olisi sen perusteella syntynyt vastuu korjaustyön riittävästä laajuudesta. Vaikka vakuutusyhtiöllä katsottaisiinkin olevan vastuun korjaustyön riittävästä laajuudesta vuoden 1988 vuotovahinkojen korjaamisessa, korjaustöiden suorittamisesta on vuonna 2004 kulunut yli 10 vuotta. Koska myös sopimukseen perustuva vahingonkorvausvelvollisuuden yleinen vanhentumisaika on 10 vuotta sopimuksen solmimisesta lukien, on vakuutusyhtiön mahdollinen korvausvelvollisuus joka tapauksessa vanhentunut siihen mennessä, kun nyt kyseessä olevat kosteusvahingot todettiin vuonna 2004. 10 vuoden vanhentumissäännön tulkintaan ei voimassa olevan oikeuden mukaan vaikuta se, onko vahinko ollut vakuutuksenottajan havaittavissa vai onko kyseessä piilevä virhe.

Edellä mainituin perustein lautakunta pitää todennäköisenä, että vahingon syynä on ollut osittain rakennusvirheeksi katsottava lattiakaivon puutteellisuus jota ei vakuutusehtojen mukaan korvata. Siltä osin kuin vuonna 2004 todettujen vaurioiden voidaan katsoa olleen seurausta vuonna 1988 tapahtuneesta vuotovahingosta, on oikeus vaatia korvausta vanhentunut. Näin ollen lautakunta pitää vakuutusyhtiön päätöstä vakuutusehtojen ja voimassa olevan oikeuden mukaisena.

 

Tämän lausunnon antamiseen osallistuivat yksimielisesti puheenjohtaja Routamo, jäsenet Laapotti, Sario ja Uimonen sekä varajäsen Heikkinen. Sihteerinä toimi Mikkola.